CC BY
0
с
и Сеппо Суокуннас УДК 2841
и почетный профессор, доктор богословия
§ Хельсинский университет, факультет богословия
g (Улриканкуйя, 6, Б, 41, Вантаа, Финляндия, 01400)
^ sisuokunnas@elisanet.fi
К
ч Сущность и теология богослужения.
л история, оценка и теология мессы в книге
богослужений, утвержденной церковью Финляндии в 2000 году
В ходе реформы богослужения в Финляндии в 1990-х гг. был поставлен вопрос о границах реформ богослужения и литургии: так, чтобы изменения не привели к искажению основного содержания веры. Была поставлена задача сделать богослужение более свободным и современным, максимально использовать национальный богослужебный опыт. В ходе работы комитета были проанализированы различные порядки лютеранских богослужений, сделаны некоторые выводы. Автор обращается в статье к этим вопросам и дает оценку проведенным литургическим реформам. Основным критерием реформирования литургии он считает праведность по вере, и, следовательно, доспустимой является большая свобода литургического порядка, что в свое время нашло отражение в предисловии к немецкой мессе Мартина Лютера (DeutscheMesse). Кроме того, подчеркивается, что основполагающим содержанием литургии является учение о Троице. В статье проанализоровано, каким образом Финский комитет по составлению справочников расширил использование Библии в богослужениях.
Ключевые слова: Евхаристия, литургия, реформа, Библия, праведность, Троица, эпиклезис
Volume XII
o
seppo suokunnas .
a
professor (emeritus), Doctor of Theology a
pd
University of Helsinki, Faculty of Theology n (Ulrikankuja 6 B 41, Vantaa, Suomi, 01400) S sisuokunnas@elisanet.fi o
►c
The essence and theology of worship. The history, evaluation and theology of the Mass in the Book of Divine Services approved by the Church of Finland in 2000
In the article «Jumalanpalveluksen olemus ja teologia. Messun histo-riaa, arviointia ja teologiaa Suomen kirkon v. 2000 hyvaksytyn Jumalan-palvelusten kirjan aarella» is analysed the reform of worship in Finland in the 1990s. The main question was what could be changed in Lutheran worship and liturgy without distorting the basic content of the faith. The task was set to make worship more free and modern and to cover national liturgical experience. During the work of the committee, various orders of Lutheran worship were analyzed and some conclusions were drawn. The author addresses these issues and gives an assessment of the liturgical reforms carried out. He considers righteousness by faith to be the main criterion for reforming liturgy, and, therefore, greater freedom of the liturgical order is achievable, which at one time was reflected in the preface to the German Mass by Martin Luther (Deutsche Messe). In addition, it is emphasized that the fundamental content of the liturgy is the doctrine of the Trinity. The article also analyzes how the Finnish Reference Book Committee has expanded the use of the Bible in worship services.
Key words: Eucharist, liturgy, reform, Bible, righteousness, Trinity, epiclesis
га Jumalanpalvelusuudistusta tehtäessä Suomessa 1990-luvulla eri
о tahojen lausunnonantajat miettivät, mitä luterilaisesta jumalanpal-
tj veluksesta ja liturgiasta voi muuttaa, mitä ei. Mistä löytää mittapuut
q arvioimiseen? Mikä ja millainen on hyvä jumalanpalvelus? Mitkä
kohdat on messussa koettu erityisen vaikeiksi. Palaan tähän nyt yli 20
o vuoden jälkeen. к
л
^ MlTÄ JUMALANPA LVELUKSESSA VOI MUUTTAA?
^ Kirkolliskokouksen puheenvuoroissa ja muuallakin kirkossa
kyseltiin, mitä liturgiasta voi muuttaa ilman että uskon välttämätöntä ч sisältöä turmellaan. Jumalanpalvelukseen toivottiin suurta vapautta, moderneja muotoja, ihmisen oman kokemuksen laajaa mukaan otta-mista sekä vapautumista tradition ja papiston holhouksesta. Siksi toi-vottiin komitealta listaa, joka kuvaisi luterilaisen jumalanpalveluksen minimin. Sellainen sallisi voimakkaasti aikaan sidotun, subjektiivisen messun. Toisella laidalla taas oli tiukka kanta, että juuri mitään ei saa muuttaa, kaikki muutokset veisivät huonoon suuntaan.
Mitä on sanottava? Ensiksi se, ettei Uudessa Testamentissa ole annettuna tarkkaa liturgista kaavaa. Siitä seuraa, että liturgisia järjes-tyksiä voija saa muuttaa. Tietenkin jokainen liturgia sisältää element-tejä, jotka kuuluvat luovuttamattomina raamatullisen jumalanpalve-luksen olemukseen. Kristillisen jumalanpalveluksen välttämättöminä aineksiksi on perinteisesti katsottu raamatunluku ja Jumalan sana, rukous ja ehtoollisen sakramentti. Tähän on lisättävä myös paikalla olevat ihmiset eli seurakunta, laulu ja musiikki sekä kirkon virka eri viranhaltijoineen.
LUTERILAISEN JUMALANPA LVELUKSEN MITTAPUUT
Muutoksia ja uudistuksia tehtäessä on aina kysyttävä, mitkä ovat luterilaisen messun kriteerit?
Sisällöllisesti uskonvanhurskaus on kantava peruskriteeri. Tältä pohjalta on ymmärretty liturgisten järjestysten ja kaavojen suhteen kirkossa vapaus, joka aikanaan näkyi myös Martti Lutherin Saksalai-sen messun (Deutsche Messe) esipuheessa1. Ei ole tärkeintä, minkälai-nen jumalanpalveluskaava meillä on, vaan se, tuodaanko sen kautta Kristuksen lahjavanhurskaus esille. Toisaalta on muistettava Matti
1 Martin Luther. Deutsche Messe und ordnung Gottis diensts // WA 19, 72113.
Kotirannan ym vahvasti esiin tuoma näkökulma, että myös messussa ^
triniteettioppi on perusta. Sitä käsikirjakomitea korosti myös loppu- fe
mietinnön perusteluissaan. ^
Kun kriteereitä mietitään jumalanpalveluksen elementtien ja ^
muodon kannalta, esille tulee monta asiaa. Ensiksi on Jumalan sanan h
hallitseva asema. Jumalanpalveluksen raamatullisuus voi toteu- ^ tua kahdella tavalla: 1) läpiajateltuna systemaattisena prinsiippinä
on Jumalan sanan mukainen linja, ja 2) Raamatun tekstien runsaana ^ käyttämisenä ja niiden määrän lisäämisenä. Martti Luther sanoi 1523,
ettei: h
kristillisen seurakunnan pitäisi koskaan kokoontua ilman, että ^ vaikka aivan lyhyesti julistetaan Jumalan sanaa ja rukoillaan... pääasia,
josta kaikki riippuu, on se, että Sana on käytössä... kaikki muu jääköön ^
paitsi Sana2. §
hi
Suomen käsikirjakomitea lisäsi messuun Raamatun käyttöä. Kah-den lukukappaleen sijasta luetaan nyt kolme, kun Vanhan testamentin £ lektio on lisätty. Myös Raamatun psalmien käyttöä on lisätty. Aina-kin Lutherille Jumalan sanan käyttämistä merkitsi myös seurakun-tavirsi. Esim. kirjeessään Georg Spalatinille v. 1523 Luther kirjoitti: «Olemme päättäneet profeettojen ja kirkon vanhojen isien esimerkin mukaisesti (viittaus myös vanhaan kirkkoon) luoda saksalaisia virsiä, hengellisiä lauluja kansaa varten, jotta Jumalan sana pysyisi ihmisten keskuudessa myös laulun välityksellä»3.
Jumalan sanan keskeisyys toteutuu siten, että ei pelkästään lainata paljon Raamattua ja saarnata, vaan myös se että ymmärretään saarna Jumalan sanana.
Messuun tulee sisältyä julistus Kristuksen pelastustyöstä (saarna ja ehtoollisen asetussanat). Evankeliumin saarnaaminen ei ole mitään muuta kuin että Kristus tulee luoksemme, sanoi Martti Luther. Juma-lanpalveluksen uudistaminen ei koskaan onnistu, vaikka laadittaisiin kuinka hyviä käsikirjoja tahansa ellei pappien asenne liity siihen, että Jumala itse puhuu ja että Herra Kristus tulee saarnassa luoksemme. Tämä sakramentaalinen sanakäsitys ovat saarnalle keskeisiä, samoin koko messun kolminaisuusoppia ilmentävä luonne ja sisältö.
2 Martin Luther. Von ordenung gottis diensts ynn der gemeyne // WA 12, S. 35.
3 Martin Luther. Br. 698. Luther an Spalatin // WA Br 3, 220.
rn Myos rukous kuuluu edella lainatun Lutherin sanan mukaan mes-
u sun kantaviin asioihin. Samoin papin ja seurakunnan vuoropuhelu. tj Lutherin kuuluisan jumalanpalvelusmaaritelman (saarnassa Torgaun q linnankirkon vihkiaisjumalanpalveluksessa v. 1544) mukaan «meidan ^.q rakas Herramme itse puhuu meidan kanssamme pyhan sanansa valio tyksella, ja me puolestamme puhumme hanen kanssaan rukouksin ja & ylistyslauluin»4. Naissa sanoissa nakyy, etta Jumalan puheen, saarnan ^ lisaksi myos dialogisuus on luterilaiselle palvelukselle ominainen piir-« re. Tasta oli Suomenkin liturgiauudistuksessa keskustelua, kun komi-tn tea toi esille uusia vastauslauluja ja vastaussanoja seka muita muotoja ^ entisten dialogiamuotojen (vuorotervehdykset ja virret) lisaksi. c^ Jumalanpalveluksen kokonaisuuteen ja sisaltoon ei voida paasta
kasiksi eika sita ymmartaa ilman, etta ollaan tekemisissa myos teolo-gian kanssa. Prosper Tiro Akvitanialainen v. 455 sanoikin: «lex oran-di — lex credendi» (rukouksen laki on uskon laki)5.
Jumalanpalveluksen olemusta rukouksena korosti jo Herramme Jeesus itse keskustelussaan Sykarin kaivolla. Han opetti: «Jumalan on henki, ja siksi niiden, jotka hanta rukoilevat, tulee rukoilla henges-sa ja totuudessa» (Joh 4:24). (Englanniksi «God is spirit, and those who worship him, must worship in spirit and truth»; «rukoilla» on siis «worship» = proskynein/proskynesis = adoraatio, palvonta.) Liturgiasta kirjoittanut englantilainen Douglas Harrison kertoo jo koululaisena miettineensa, mita tarkoittaa «worship in spirit and in truth», ja miten se eroaa muusta jumalanpalveluksesta6.
Jeesus kohtaa samarialaisen naisen Sykarin kaivolla (Joh 4). Siina yhteydessa kehkeytyy keskustelu siita, missa ja miten Jumalaa on pal-veltava, Jerusalemissa vai «talla vuorella» (Garissim) ja mista on kysy-mys. Jeesuksen lausumat sanat RUKOILLA HENGESSA JA TOTUUDESSA voivat valaista myos kristillisen jumalanpalveluksen olemusta.
Peruskysymyksemme on, mita nuo Jeesuksen sanat «palvella, rukoilla, hengessa ja totuudessa» merkitsevat meidan jumalanpalve-lusajattelussamme.
4 Martin Luther. Predigt am 17. Sonntag nach Trinitatis, bei der Gimwei-hung der Schlosskirche zu Torgau gehalten // WA 49: 588.
5 Denzinger H. The Sources of Catholic Dogma / Trans. by R. J. Deferrari. Fitzwilliam, 1955. P. 56.
6 Harrison D. E. W., Sansom M. C. Worship in the Church of England. London, 1982. P. 1-12.
Jumalanpalveluksessa ei ole ensi sijassa kysymys järjestyksestä, j
rituaalista, vaan rukouksesta, joka on kaikkialla jokaisen kristityn ^
etuoikeus. ^
Keskustellessaan samarialaisen naisen kanssa Jeesus ei asetu puo- N
lustamaan sen paremmin niitä, joiden mukaan oikea jumalanpalve- ^
luspaikka oli Jerusalemissa kuin niitäkään, joiden mukaan sen olisi |
tapahduttava Garissimin vuorella. «Tulee aika — ja se on jo nyt — jol- q
I
loin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa» (ei siis Jerusalemissa eikä Garissimin vuorella). Eli vapaammin sanottu-na: Jumalan palveleminen ei ole kiinni paikasta. Ei ole kysymys siitä, | seurataanko Jerusalemin, Garissimin, Rooman, Antiokian vai Turun U riitusta, järjestystä. Ulkonaista järjestystä ja kiinteitä muotoja kyllä J tarvitaan. Tekisimme väärin, jos näkisimme tässä Jeesuksen sanassa ^ järjestetyn, yhteisen jumalanpalveluksen ja vapaan, sisäisen, henkisen § jumalapalvonnan vastakohdan. Mutta oleellista ei ole kaava, riitus ja § tavat sinänsä, vaan että rukoillaan Jumalaa hengessä ja totuudessa. A
Uuden liiton, kristillisen kirkon jumalanpalvelus on siis olemuk- .. seltaan rukousta (kuten esim. yliopisto-opettajani prof. Martti Parvio aikanaan korosti). Samaa ovat korostaneet 1900-luvun kaikki suuret liturgiatutkijat kuten R. Stählin ja R. Guardini. Paljon jo olisi päästy eteenpäin, jos tämä rukousluonne olisi jokaisella messuun ja kirkkoon tulevalla elävänä mielessä. Jumalanpalvelus on rukoustapahtuma. Se ei voi olla ensi sijassa luonteeltaan esittävää, solistista, subjektiivis-ta, koulumaisen opettavaa tai yksityismielipiteille rakentuvaa, koska kyseinen tapahtuma on rukousta hengessä ja totuudessa. Kyse ei ole toimittajillekaan vain työvuorosta, vaan rukouspalveluksesta. Se aloi-tetaan sakastissa ja yhtä hyvin kirkonpenkissä jokaisen kohdalla.
Itselleni tuo Joh. 4 kohta puhuu myös jumalanpalveluksen oikeasta vapaudesta. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa paikkaa eikä yhtä oikeaa riitusta, järjestystä. Niin kuin samarialaisen naisen kohdalla rajat mur-tuivat, niin on kristityillä kaikkialla vapaa pääsy Isän luo. Yhteinen rukous kokoaa kautta maailman lapset Isän eteen. Se on ihmeellistä.
Verbillä «rukoilla» (proskyneo) on tässä — kuten englantilaisessa tekstissä näemme, myös merkitys «palvoa», «kunnioittaa». Kristillisen jumalanpalveluksen yksi luovuttamattomista piirteistä on adoraa-tio. Oman lisänsä siihen tuovat Jeesuksen sanat «tulee aika ja on jo», mikä viitannee asian lopunajalliseen, eskatologiseen luonteeseen. Jumalanpalvelus on tulevan ylistyksen ennakointia. Ei liene sattu-
га ma, että varhaiskirkossa sana «eucharistia» (kiitos) sai usein terminä
a kuvata myös koko jumalanpalvelusta.
tj Myös liturgian trinitaarinen, Jumalan pyhää kolminaisuutta esit-q tävä luonne, tuo siihen mukaan palvontaa ja ylistystä. Jumalan kolmi-^.Q naisuutta emme osaa selittää, mutta me osaamme palvoa ja ylistää Isää o j a Poikaa j a Pyhää Henkeä. Se että oikea jumalanpalvelus on rukousta л hengessä ja totuudessa, sisältää myös sen mystisen, salaisen luonteen. ^ Ei selitellä vaan kumarretaan. Tässä kumartamistehtävässä ja pales vonnassa on myös musiikilla tärkeä osansa. Ja virsien valitsijat älkööt
^ unohtako kolminaisuusvirsiä.
s
ч Joh. 4:24 sana rukoilla, palvella «totuudessa». Sana «totuudessa»
л viitannee ennen kaikkea siihen totuuteen, jonka Jeesus ilmoitti ja toi. Ei ole kyse mistään ikiomasta yksityisestä spiritualiteetista, vaan siitä elämästä, jonka Kristus meille toi ja lahjoittaa.
Totuudessa rukoileminen merkitsee myös totuudellisuutta. Sitä että Jumalan edessä naamiot putoavat pois. Jumalanpalvelusteolo-gian kannalta on tärkeää korostaa, että kaikki aito liturginen elämä tapahtuu coram Deo, kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä. Tällä on suuri periaatteellinen merkitys. Se merkitsee, että ylistyksen ohel-la jumalanpalveluksen toinen suuri perusääni on Kyrie, Herra armah-da. Raamatuntukijat, mutta myös liturgikot (esim. Joachim Stalmann kirjassaan Tagesordnungspunkt Gottesdienst) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka lähellä Raamatun psalmeissa (esim. Ps 30) valitus ja riemu ovat toisiaan. Samoin myös liturgiassa Kyrie ja Gloria. Ne ovat sisäkkäin, kumpaakaan ei voi ottaa pois jumalanpalvelukses-ta. Kun on puhe rukoilemisesta, voimme todeta, että jo 4.vuosisadalla kohdataan kyrie-huudot seurakunnan esirukouksissa ja litanioissa.
Rukoileminen Jumalan kasvojen edessä (coram Deo) merkitsee oman syntisyytensä tunnustamista. Myös meidän lävitsemme katsel-laan kuten Jeesus näki samarialaisen naisen koko elämän kuin kuvas-timesta tai kirjasta lukien. Rukoilla totuudessa merkitsee rehellisyyt-tä, jossa ei piilotella omaa syntiä ja pahuutta.
Seurakunta, joka ei jumalanpalveluselämässään kasvata ja ohjaa ihmisiä synnintuntoon, on väärällä tavalla moderni. — Tässä yhtey-dessä en malta olla ihmettelemättä sitä, mistä syystä eräissä seurakun-nissa vielä messun liturgi ei kutsu seurakuntaa tunnustamaan syntejä yhteen ääneen, vaikka virsikirjamme liitteessä on tunnustusten sana-
muodot kaikkien kaytettavissa. Onneksi on tullut yleiseksi tapa tun-nustaa yhteen aaneen.
KlISTANALAISET KOHDAT JUMALANPALVELUSUUDISTUKSESSA
Mitka kysymykset ja teemat olivat Suomen jumalanpalvelusuudis-tuksen 1990-luvulla vaikeimmat? Missa asioissa katsomukset erosivat eniten?
Messusavelmat (ensin viisi sarjaa, sitten ehdotettiin kolmea ja lopulta tuli nelja sarjaa) ja lisasavelmat, ovat saaneet kiitosta mutta niita on myos rajusti arvosteltu. Monissa seurakunnissa sanottiin, etta savelmasarjoja on liikaa, yksittaiset savelmat koetaan vaikeiksi ja liian moni melodia liittyy tyyliltaan ja historialtaan gregorianiikkaan. Puuttuu siis kansanomainen vaihtoehto, joko kansansavelma- tai gos-pelpohjainen. On kysytty myos, pitaako kirkolliskokouksen lainkaan paattaa savelmista. Eiko seurakunnissa voitaisi tehda valinnat itse? Toisaalta pelataan kirjavuutta ja sita, ettei suomalaisessa kirkossa muodostu sitten enaa mitaan yhteista linjaa. Kun menee naapuriseu-rakunnan kirkkoon, ei osaakaan liturgian savelmia ja kirkkovieras jaa syrjassa kuuntelijaksi, osattomaksi. Nyt vuosia myohemmin voidaan havaita, etta Jumalanpalvelusten kirjan neljasta savelmasarjasta toinen lienee yleisimmin kaytossa. Mutta seurakuntien kayttoon on ilmaan-tunut myos epavirallinen kansanlaulumessu tuttuinen savelmineen.
Jotkut pelkasivat jumalanpalveluksen keston pitenemista. Tasta puhuttiin kirkolliskokouksessa jo aikaisemminkin. Moni sanoi, etta jumalanpalvelus ei saisi kestaa paljoakaan yli tunnin.
SAARNAN ASEMA
On kysytty, jaiko saarna messu-uudistuksessa liturgian varjoon. Komitean taholta tahan vastattiin, etta se on harhanaky. Komitean puheenjohtaja piispa Sariola ja komitean seka jaostojen jasenet kantoi-vat huolta siita, etta kirkossa paastaisiin myos saarnan uudistukseen ja ymmarrettaisiin saarnan tarkeys ja vakavuus. Perustelut-niteessa komitea korosti voimakkaasti, etteivat saarna ja liturgia ole toistensa vastakohtia. Liturgiauudistus koskettaa voimakkaasti myos saarnaa, koska saarna on kasitettava jumalanpalveluksen elimelliseksi osak-si. Sen tulee niveltya osaksi liturgiaa. Jos koko liturgia ymmarretaan anamneettisesti (700-800-lukujen tapaan), silloin pelastushistorian salaisuus tulee nykyisyydeksi.
tp SS
NN
N
o £
S
"A
o £
o
ra Teol. tohtori, myohempi prof. Matti Kotiranta korosti (1992) saar-
nan sakramentaalisuutta. «Ilman trinitaarista dogmaa, ilman julis-tj tuksen yhteytta ensimmaiseen ja kolmanteen uskonkappaleeseen, q saarna muuttuupelkaksi puheeksi, joka on ihmisen varassa. Trinitaari-^.q sesta luomisuskosta lahtevana se on Kristuksessa lasnaolevaa Jumalan puhetta, jota Pyha Henki kirkastaa kuulijoille. Vain silla etta Jumalan sana ymmarretaan sakramentaaliseksi sanaksi, on perinteellisessa Üí rajoissa mahdollista pyrkia jumalanpalvelusuudistuksessa sellaisiin trinitaarista dogmaa korostaviin ratkaisuihin, jotka eivat heikenna ^ itse saarnan asemaa ja merkitysta».
Piispa Sariola kirjoitti Saarnan kasikirjassa (2001), etta saannol-л linen ehtoollisen vietto seurakunnassa auttaa mieltamaan myos saarnan armonvalineeksi7. Piispa Voitto Huotari on kirjoittanut usein saarnan muuttumisesta. Hanen mukaansa kuulijalahtoinen uskon ja elaman ongelmien kasittely pysahtyy helposti vain «aikamme ahdis-tuneen ihmisen» kuvaukseksi. Huotari kysyy, uhkaavatko kokemuk-set rajata sanottavan ulkopuolelle tuonpuoleiset ulottuvuudet, (siis teologian ja Sanan). Jumalan sanan selittamisen ja Kristuksen evan-keliumin sailymisesta saarnassa on kantanut huolta myos Seppo Suo-kunnas monissa artikkeleissaan ja esitelmissaan.
KUKA ON JUMALANPA LVELUKSEN SUBJEKTI?
Kirkolliskokouksessa syksylla 1992 korostettiin, etta «koko seu-rakunnan on oltava toteuttamassa jumalanpalvelusta». Vain siten seurakuntalaisia saadaan sitoutumaan. Komitea korosti samaa, mm. Perustelut-niteessa8. Mutta jollakin tavalla on jaanyt haalyvaksi ja epamaaraiseksi se, mita tarkoittaa, etta seurakunta on jumalanpalve-luksen subjekti. Tuntui, etta keskustelussa ei tata kasitetty vaan alku-asetuksena oli usein vaite pappiskeskeisyydesta ja halu modernisoida jumalanpalvelusta niin, etta siina on jokaiselle jotakin ilman tietoa sisallosta ja tarkoituksesta. Mutta ajatukset eivat aina lahteneet Juma-lan sanan keskeisyydesta eika Kristuksen lasnaolosta, ei uskosta eika palvonnasta Jumalan edessa.
7 Sariola Y. Saarna jumalanpalveluksessa // Saarnan kasikirja / Toim. J. Jolk-konen, S. Peura, O. Vatanen. Helsinki, 2001.
8 Kotila H. Eukaristinen rukous. Vanhakirkollinen aineisto lannen kirkkojen uusissa ehtoollisrukouksissa. Vammala, 1996. S. 24-25.
Yksi linja subjektin hakemisessa oli keskustelu diakonian viran-haltijoiden osuuden lisäämisestä messussa. Tähän kytkeytyi myös pappeuden ja muiden työntekijöiden tehtävien suhde sekä kirkon vir-kateologiset ratkaisut. Komitea ja sen jälkeen julkaistut Jumalanpal-veluksen oppaat ovat miettineet asiaa käytännöllisenä kysymyksenä tehtäväjaon kannalta. Mutta keskustelu oli jollakin tavalla liian työn-tekijäkeskeinen. Parempia ajatuksia löytyy esim. piispa Jari Jolkkosen väitöskirjassa Martti Lutherin jumalanpalvelusajattelusta.
Uskonnollisen/liturgisen kielen ongelma on oma suuri kysymyk-sensä, jota olisi laajasti käsiteltävä9. Silloin kysellään, onko onnistuttu laatimaan ymmärrettävää, ajankohtaista mutta ei päiväperhoksi jää-vää suomen kieltä?
Rukousten muoto on myös puhuttanut kirkkokansaa, ja pappeja niiden teologian kannalta. Onko rukous kohdistettava Isälle vai Pojal-le? Onko aina mainittava kaikki Kolminaisuuden persoonat, voiko Pyhää Henkeä rukoilla? Kirkon perinteessä se on ollut harvinaista, koska Isää rukoillaan Pyhässä Hengessä. On sanottu (Juhani Forsberg, Raimo Karvonen, Matti Kotiranta ym), että «kirkon rukouk-sen perusmuoto on trinitaarinen, se on osoitettu Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä». Millainen rukousteksti vanhenee heti? Tuleeko arkipäivän ahdistuksia tuoda laajasti jumalanpalvelukseen vai onko keskityttävä hengellisiin asioihin?10
RlPIN ASEMA JA PA IKKA
Kirkolliskokouksessa 1992 joku piti hyvänä, että jumalanpalve-luksen alussa on yhteinen rippi. Sen sijaan toinen edustaja esitti saar-nan jälkeistä paikkaa ensisijaiseksi ripille ja vetosi Lutheriin. Kolmas edusmies pelkäsi, ettei koko messu vain saisi alussa olevan ripin takia negatiivista etumerkkiä. Hän kyseli, miksi «meidän täytyy ensin suo-rittaa puhdistautumismenot, jotta voisimme sen jälkeen käydä Herran eteen. Jumalan kansalle Jumalan armo on se, joka ottaa meidät vastaan ja se sitten herättää ripin myöhemmässä vaiheessa ennen ehtoollista».
9 Käsikirjakomitea. Loppumietintö, Perustelut: Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön Perustelut. Käsikirjakomitea 1997. Suomen ev. lut. kirkon keskushallinto. Sarja A. 1997:5. S. 63-75.
10 Ks: Forsberg J. Rukous tekona, uhrina ja jumalanpalveluksena // Rukous ja jumalanpalveluselämä. Helsinki, 1988; Käsikirjakomitea. Loppumietintö, Perustelut...; Sariola Y. Saarna jumalanpalveluksessa... S. 117.
tö h
u
SS
NN
N
o £
S A
o
h
o
га Tämä aihe taisi olla yksi kestokeskustelun teema. Johanna Räsä-
sen haastattelututkimuksen (1996) mukaan harvoin kirkossa käyvät tj pitivät rippiä tärkeänä jumalanpalveluksen alussa (tai muussa yhtey-q dessä), mutta he toivoivat henkilökohtaisempaa ripin muotoa. Tun-^.Q nettua on, että Tuomasmessu on korostanut ripin asemaa.
On niitä, jotka halusivat siirtää synnintunnustuksen kokonaan saarnan jälkeen, mutta se ei ole hyvä pakollisena ainoana paikkana. ^ Itse katsoin, että jumalanpalveluksen pitää alkaa synnintunnustuk-« sella. Pääsääntöisesti synnintunnustuksen tulee olla jumalanpalve-
^ luksen alussa.
s
Synninpäästön sanamuoto oli jossakin määrin kiistanalainen. л Onko synninpäästön oltava toteava, varma (indikatiivinen) vai muo-doltaan toivotus (armonvakuutus). Jumalanpalvelusten kirjassa niitä on 8 synninpäästöä, valtaosa edelleen armonvakuutuksia luonteel-taan. Vaihtoetoja on monia ja erilaisia. Julistavia (deklaratiivinen) sanamuotoja on aikaisempaa enempi ja toivotusmuodot (optatiivinen) on saanut vähentyä. Absoluution muotoisiakin on sentään mukana: «Hänen palvelijanaan julistan sinulle synnit anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen». Yksityisripistä tuttua ja selvää synninpääs-töä ei valitettavasti ole tässä mukana, vaikka osa papeista sitä käyttää ja kirjaankin ehdotettiin.
Harvoin kirkossa käyvät saattavat vierastaa papin «julistan»-sa-naa, mutta asian itselleen selvittäneet taas kaipaavat juuri sitä sel-vää vapautuksen sanaa, jonka pappi Kristuksen käskystä ja oikein ymmärrettynä Kristuksen sijaisena, «Jumalan suuna» sanoo hänelle.
EHTOOLLISLITURGIA
Ehtoollisrukoukset ovat tärkeä osa mietittäessä messun teologista hahmoa. Tähän on syytä pysähtyä. Messun ehtoollisrukoukset (euka-ristinen rukous, anafora, latinalainen kaanonrukous) ovat erityisesti olleet kiivaan keskustelun kohteena. Myös ekumeenisesti, esimerkik-si BEM-asiakirja, on ehtoollisliturgiaan kiinnitetty paljon huomiota11. Lutherin messusta poistama eukaristinen rukous on otettu jälleen käyttöön lähes kaikkialla. Mistä tässä keskustelussa on ollut kyse?
11 Baptism, Eucharist and Ministry // Faith and Order Paper. N 111. Geneva, 1982 // URL: https://www.oikoumene.org/sites/default/files/Document/ FO1982_111_en.pdf (13.02.2024)
1) Kyseltiin, voidaanko messun kaavaan palauttaa perinteinen ^ eukaristinen rukous. Komiteassa oli tästä jossakin määrin erilaisia ^ linjoja, myös siitä luterilaisittain perinteistä ajatuksesta (lähtien Lut-heriin kirjoituksesta «Pyhästä messusta» 1520), että pelkästään ase- N tussanat ovat riittävät12. Tässä komitea on kyllä yksimielinen, koska ^ esimerkiksi viikkomessussa tämä vaihtoehto on. Mutta voidaanko sen ^ lisäksi päämessuun tuoda entistä laajempaa ehtoollisrukousta. Tähän asiantuntijat vastasivat myöntävästi lähtien opillisista, liturgianhisto- ^ riallisista ja ekumeenisista lähtökohdista.
2) Millainen anamneesi eli Jumalan pelastustekojen muistami-nen. Se ei saisi olla vain menneen luettelointia vaan anamneesi tuli-
si ymmärtää Jumalan tekojen aktualisoimisena. Siihen me ihmiset ^ emme taas pysty, vaan meidän on huudettava avuksi Pyhää Henkeä.
3) Kysymys epikleesirukouksesta (Pyhän Hengen avuksi huutami- § sesta) ehtoollisen yhteydessä onkin yksi keskeisimmistä, monien mie- ° lestä vaikeimmista teologisista kysymyksistä messun uudistamisessa.
Hengessä rukoileminen (Joh 4:24) ei merkitse näkymätöntä juma-lanpalvelusta eikä mitä tahansa henkeä. On kyse Pyhän Hengen joh-tamasta palveluksesta. Vaikka raamatunkäännöskomitea kirjoitti pienellä kirjaimella «henki», on Johanneksen evankeliumissa mieles-täni nähtävissä, että kyseessä on «totuuden henki», josta evankelista jatkossa puhuu paljon (Joh 14:17; 15:26; 16:13). Isää rukoillaan oikein silloin, kun uskotaan Kristukseen ja vaelletaan Pyhässä Hengessä.
On sanottu, että koko jumalanpalveluksella kristillisessä kirkossa on epikleettinen luonne, siis Pyhää Henkeä avuksi huutava luonne13. Kaiken jumalanpalveluksessa tulisi heijastaa rukousta, niin että Pyhä Henki toimisi ja kirkastaisi Kristusta. Koko liturgia on Jumalan lahjo-jen varassa olemista, me emme voi ottaa mitään ellei anneta ylhäältä.
Liturgiassa tunnemme oman erityisen rukousmuodon, jota on kutsuttu sanalla epikleesi. Sen käyttö ehtoollisliturgiassa on van-ha kristillinen tapa, esim. jo Hippolytoksella (n. 160-235). Tämän rukouksen käyttämisestä on ollut erilaisia mielipiteitä, meidän kannaltamme erityisesti siitä, sopiiko rukoilla Hengen laskeutumista ehtoollisten nauttijoiden yli (kommuunioepikleesi) — ja mikäli käyte-
12 Martin Luther. Eyn Sermon von dem newen Testament, das ist von der heyligen Messe // WA 6: 353-378.
13 Ks: Suokunnas S. Liturgia uskonsisällön ilmaisijana. Liturgian ja dogman suhteesta // Usko ja rakkaus. Luterilaisen teologian mahdollisuudet tänään. Suomal. Teol. Kirjallisuusseuran vuosikirja. Helsinki, 1989.
cq tään ns kaksinkertaista epikleesirukousta — myös ehtoollisaineiden o päälle (ns elementtiepikleesi tai konsekraatioepikleesi) pyhittämään tj ehtoollisaineet.
q Lännessä 800-luvulla normaaliliturgiaksi tullut Canon missae ei
aina ole sisältänyt erityistä Pyhän Hengen epikleesiä, toisinaan kyl-lä, mutta kylläkin ns. konsekraatiorukouksen («Pyydämme sinua Jumala: tee uhristamme pyhä ja otollinen. Tulkoon siitä meille sinun Üí rakkaan Poikasi, Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri»). Myös lute-« rilaisuus on (aikaisemmin) katsonut, että erityinen epikleesi on/olisi vain idän kirkon korostus. Voidaan kuitenkin havaita, että maailman
s
vanhin kristillinen ehtoollisrukous, Hippolytoksen anafora (215 jKr) c^ sisältää selkeän elementteihin liittyvän anomuksen:
«Me rukoilemme: Lähetä Pyhä Henkesi pyhän kirkkosi uhri(lah-ja)n päälle, kokoa kirkkosi yhteen ja lahjoita kaikille, jotka osallistu-vat pyhiin salaisuuksiin, Pyhän Hengen täyteys uskon vahvistukseksi totuudessa»14.
Erityisesti idän kirkko (Basileios, Krysostomos, Addain ja Marin liturgia, Jaakobin liturgia jne) on käyttänyt tätä rukousta, mutta sit-temmin se on tullut uudistusten kautta myös moniin lännen kirkkoi-hin. Mutta se tunnetaan myös jo 1500-luvulla eräissä luterilaisissa messukaavoissa, vaikka ei Lutherin Deutsche Messessä sitä ei olekaan.
Voiko luterilainen kirkko hyväksyä Pyhän Hengen avuksi huuta-misen ehtoollisaineitten päälle (ns. elementtiepikleesi)? Vai sopiiko meille vain ns. kommuunioepikleesi?
Epikleesirukouksen reunaehtoja ja kuusi merkityskohtaa
Epikleesistä voidaan esittää Simo Peuran ja Jari Jolkkosen selvi-tystä seuraten seuraavia reunaehtoja:
x1. Kristuksen läsnäolo tapahtuu yksin lupauksen (asetussanat) perusteella. Siksi se ei riipu erityisestä epikleesirukouksesta.
x2. Epikleesiä ei tule tulkita papin lukemaksi konsekraatioformu-laksi.
x3. Epikleesiä ei tule tulkita konsekraatioaktiksi taihetkeksi.
14 Hippolyte de Rome. La Tradition Apostolique / Ed. B. Botte. Paris, 1984. P. 52.
S A
o £
x4. Epikleesiá ei tule liittáá katoliseen transsubsantiaatio-oppiin ^ (muuttumisoppi) eiká ehtoollisen symbolistiseen tulkintaan (refor- ^ moidut). £
Náiden reunaehtojen puitteissa oli mahdollista suhtautua myon- N teisesti epikleesiin (Pyhán Hengen avuksi huutaminen) tuomiseen £ ehtoollisrukoukseen luterilaisessa messussa. Siiná nimittáin saattaa ^ náhdá ainakin kuusi selváá HYÓTYÁ, etua ehtoollisliturgian syvem-mássá kásittámisessá: s
x1. Epikleesi on luterilaisen ehtoollisopin liturginen ilmaus. Se on mahdollinen vain niissá kirkoissa, joissa uskotaan Kristuksen todel-liseen lásnáoloon leivássá ja viinissá. Epikleesissá rukoillaan lopulta reaalipreesensiin ihmettá Se antaa voimakkaan viestin seká seura-kuntalaisille ettá muille kristillisen kirkon jásenille, mihin luterilaisessa ehtoollisessa uskotaan. Myos tunnustuskirjat viittaavat epikleesiin kirkon oikean ehtoollisopin liturgisen ilmauksena. (Apol. X, ° «...ettá myos kreikkalainen kirkko on samaa mieltá... ettá tulisi itse A Kristuksen ruumis»). .
x2. Epikleesi vahvistaa ehtoollisen trinitaarista luonnetta. x3. Epikleesi korostaa Jumalan yksinvaikuttavuutta. (ei siis papin ontologisen characterin perusteella. Rukouksen epikleesi on antiteesi klerikalismille (pappiskeskeisyys) korostaen seurakunnan táydellistá riippuvuutta Jumalasta ja hánen armostaan.
x4. Epikleesin pohjana on Kristuksen kásky rukoilla Isáá (Joh. 16:24).
x5. Epikleesi vahvistaa asetussanoissa ilmaistua Kristuksen lupausta. Lásnáolo voi tapahtua ilman meidán rukouksiammekin, mutta silti on sopivaa rukoilla 2000 vuotta vanhan lupauksen sanan «támá on minun ruumiini» toteutumista yhá uudelleen tássá ajassa ja tássá ehtoollisessa.
x6. Epikleesi ankkuroi luterilaisen liturgian varhaisen kirkon litur-giaan.
Kirkon liturginen rukous tapahtuu aina Pyhássá Hengessá. Epikleesin toteuttamisessa on kolme vaihtoehtoa: x1. «Antiokialainen», jossa koko epikleesirukous sijoitetaan ase-tussanojen ja anamneesin peráán. Náin erityisesti idán kirkoissa ja láhes kaikissa varhaisissa liturgioissa. Silloin Pyhán Hengen epikleesi on Isán ylistámisen ja Pojan muistamisen jálkeen15.
15 Kotila H. Eukaristinen rukous. S. 128-129, 172.
rn x2. «Roomalainen» vaihtoehto sijoittaa epikleesirukouksen ase-
u tussanojen edelle16.
tj x3. Kolmas vaihtoehto on jättää kyseisen rukousosa pois.
q Teologian tohtori, myöhemmin professori Matti Kotiranta väitti
11.11.1992 esitelmässään STKS järjestämässä seminaarissa, että käsi-kirjakomitean välimietintö oli lausumissaan liian forenssinen ja että trinitaarisuus jäi kristologian alle. Jos vain saarna on aitoa teologi-^ aa, Jumalan evankeliumia ja armoa, silloin liturgia jää messussa vain « koristeeksi syrjään. Saattaa olla, että Kotirannalla oli jotakin näkövir-hettä mukana. Siinä hän on oikeassa, että Kolminaisuusoppia pitää korostaa enemmän ja että se ei liturgiassa ole vain oppi, vaan läsnä-c^ oleva Kolminaisuus. «Liturgiassa kaikki on lähtöisin Isästä, tehdään Pojan kautta eli hänen ihmiseksi tulonsa ja pelastavan toimintansa kautta ja kaikki otetaan vastaan Pyhän Hengen avulla». Tätä Koti-ranta nimittää pelastusekonomiseksi kaavaksi: «Isältä Pojan kautta Pyhässä Hengessä» ja siitä löytyy yhteistä tietä myös eri (historiallis-ten) pääkirkkojen jumalapalveluselämälle. Itse mukana olleena Suo-men jumalanpalvelusuudistuksessa en tuollaista mainittua vastakoh-taa forenssisen saarnan ja ehtoollisessa läsnäolevan triniteetin välillä en itse komiteatylssö mukana olleena tunnista. Mutta ehkä Kolmi-naisuusoppia olisi voitu enempi korostaa uloskirjoitettuna, siihenhän juuri haluttiin liittyä ja ns vanhakirkolliseen perinteeseen.
Piispa Jari Jolkkonen on (jo 1990-luvulla) kriittisesti hahmotta-nut kirkkomme «yleisimmän konsekraatiokäytännön», joka hänen mukaansa on oudolla tavalla ollut «aristotelis-tomistis-nominalis-tis-kalvinistinen. Pappi pyhittää ensin 20 ensimmäistä leipää asetus-sanoilla (tomismi), luottaa sitten siihen, että seuraavat, säilytysrasiasta otetut leivät konsekroituvat itsestään jotakin «toista tietä» (nomina-lismi) ja sakastiin päästyään hän tietää, ettei Kristus ole (enää) läsnä ylijääneessä leivässä eikä viinissä (kalvinismi). Martti Luther oli täs-sä yksinkertainen ja selkeä: kaikki ehtoollisaineet siunataan ja myös käytetään messussa loppuun17.
4) Missä kohdassa jumalanpalvelusta tapahtuu ehtoollisaineiden pyhittäminen eli konsekraatio? Useat katoliset ja ortodoksiset samoin kuin eräät luterilaiset tutkijat katsovat, ettei konsekraatiota pitäisi
16 Kotila H. Eukaristinen rukous... S. 148, 166, 197, 203.
17 Ks myös: Jolkkonen J. Uskon ja rakkauden sakramentti. Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa. Helsinki; Saarijärvi, 2004.
ft
S A
0 2
määritellä yhteen tiettyyn hetkeen liturgiassa. Tekeekö epikleesin ^ mukaanotto ehtoollisesta «ihmistyötä» kuten Missourin teologit ^ ovat väittäneet? Vai onko epikleesirukous varmistamassa sitä, ettei asetussanojen ymmärretä sanamagiaksi. Vesittääkö Pyhän Hengen N rukoileminen asetussanojen jälkeen niiden merkityksen? Voidaan 2 havaita, että keskustelu Pyhän Hengen rukouksen ja asetussanojen ^ suhteesta on noussut esille vasta 1300-luvulla. Varhaiskirkolla ei ollut tätä ongelmaa. ^
Oma vastaukseni — sanoi Kotiranta — voisi olla Johannes Krysos-tomoksen sanoin «Kristus itse pyhittää». Näen asetussanat läntisen teologian (tässä siis katolinen ja luterilainen) keskeisimpänä, mutta pidän tärkeänä myös Pyhän Hengen avuksi huutamista, jota rukousta oikeastaan koko jumalanpalvelus on.
Teologit ja piispat Jolkkonen ja Peura ovat korostaneet, — ja monet muutkin — Lutherin tapaan, ehtoollisen asetusanojen tärke- ° yttä, ne ovat ehtoollisen keskuksessa18. Ehtoollisteologia (ja rukous) A on asetussanojen tulkintaa. Martti Parvio huomautti 1984, että epik- . leesi varjelee väärältä, mekaaniselta ehtoollisajattelulta ja osaltaan korostaa palvontaa ja läsnäolevaa Kristusta.
5) Entä miten on ymmärrettävä uhri-ajatus ehtoollisessa? Varot-tavia puheita siihen liittymisestä on kuultu, mutta myös kysymyk-siä, voidaanko uhriajatus ymmärtää messussa oikein luterilaisittain. On todettu, että Luther tekee eron sakramentin ja uhrin välillä. Matti Kotiranta on sanonut, että triniteettioppi pitää sakramentin evan-keliumina: sakramentti säilyy sakramenttina eli evankeliumina eikä se ole ihmisen teko (ts. ihmisen rukouksellaan aikaansaama uhri). Lutherin tekemä ero sakramentin ja uhrin välillä on perustavan tär-keä tulkittaessa, missä rajoissa eukaristista rukousta on luterilaisen perinteemme valossa mahdollista kehittää siten, ettei se heikennä itse evankeliumin kirkkautta». Kotiranta päättelee, ettei ole mahdollista palata suoraan vanhan kirkon aikaiseen eukaristiseen rukoukseen. Hän puhuu myös siitä, että uhri on uskoa, mutta se on myös rakkautta lähimmäiseen19. Jolkkosen mukaan seurakunnan uhri on rukousta ja kiitosta.
Jännitys Jumalan teon ja ihmisen toiminnan kesken — mitä on jumalanpalveluksen «Wort-Antwort»-luonne?
18 Ks: Jolkkonen J. Uskon ja rakkaude...
19 Ks: Forsberg J. Rukous tekona...; Jolkkonen J. Uskon ja rakkaude...S. 144-151.
rn Saksalaisessa liturgisessa kirjallisuudessa on usein selitetty termiä
u «jumalanpalvelus» (Gottesdienst) miettien sitä, millaista teologiaa
tj tuon nimityksen voidaan katsoa sisältävän. Termi voidaan hahmot-
q taa sekä sanana «Gottes Dienst» (so että Jumala palvelee meitä) että
¡.q «Gottesdienst» eli että me palvelemme Jumalaa. Tämän mukaan
o on kyse jostakin, mitä Jumala tekee, mutta myös siitä, mitä me ihmi-
& set teemme.
w
^ Aikaisemmat liturgiikan tutkijat ja oppikirjat käyttivät termejä
« sakramentaalinen ja sakrifisiaalinen. Sakramentaalinen on sitä, mitä tn Jumala tekee liturgiassa. Sakrifisiaalinen on sellaista, mitä ihminen ^ toimii liturgiassa uskossa vastauksena Jumalan toimintaan (rukous, c^ kiitos, ylistys). Messun osat saatettiin jakaa tarkkaankin sen mukaan, onko niissä pääpaino sakramentaalessa vai sakrifisiaalisessa, Jumalan vai ihmisen toiminnassa.
Tällainen jako sisältää myös ongelmia. Kuitenkin ymmärrämme, kun sanotaan, että Herran pyhässä ehtoollisessa, saarnassa ja raa-matunluvussa huipistuu Jumalan pelastava työ seurakunnalleen. Ja taas seurakunnan oma aktiviteetti korostuu synnintunnustuksessa, rukouksissa, uskontunnustuksessa ja virsilaulussa.
Jumalanpalveluksen olemusta Jumalan työnä ja ihmisen paikasta siinä on toisinaan havainnollistettu kaavalla Sana-Vastaus (Wort-Antwort). Tällainen luonnehdinta on varsin käyttökelpoinen. Sen avulla voidaan opettaa jumalanpalveluskasvatuksessa, mistä liturgisessa elä-mässä on kysymys. Se sisältää kaksipuolisen liikkeen. Mikään tapah-tuma ei elä kauan yksipuolisen liikkeen varassa, sen tiedämme sekä kokemuksesta että viestintäoppaista. Koko ihmiselämä on tämän kaavan, puhuttelun ja vastauksen ja siihen sisältyvän jännityksen mukaista. Lopetamme tervehtimisen sille, joka ei koskaan vastaa hyvää päivää-puhutteluumme.
Wort-Antwort-kaava kuvaa juuri jumalanpalveluksen luonnet-ta, mutta se toimii pitkälle myös ihan konkreettisesti palveluksen rakenteessa. Se on toiminut hyvin esimerkiksi vuorotervehdyksissä, vuoroylistyksissä ja responsorisessa laulussa, lektioitten väli- ja vas-taussanoissa (halleluja ja gradualen päälle), uskontunnustusvastauk-sen saarnaan, versikkeli (lyhyt säe) vastauksena kuoron lauluun jne. Mutta silti voitaneen todeta, että tätä jumalanpalveluksen dialogista luonnetta voidaan vielä vahvistaa. Yhä vielä messuissa ja muissa palve-luksissa on ihmisiä, jotka tulevat kirkkoon lähinnä vain seuraamaan
toisten toimintaa eivät ymmärrä dialogista luonnetta (toki messussa ^ saa olla ihan yksikseenkin). Ei ole kyse papin tai kanttorin sooloesiin- ^ tymisistä, jota seurakunta kuuntelee, vaan aktista, johon kuuluu seu- ^ rakunnan re-aktio, vastaus. Pohjimmiltaan on kyse siitä, että Jumala N puhuttelee meitä ja me tulemme hänen pyhän sanansa valokeilaan ja ^ vastaamme hänelle. Me veisaamme kiitosta, kun olemme hyvillä mie- g lin (kuten apostoli kehottaa). Me soitamme ja laulamme, me uhraam- q me kiitosta. Me tunnustamme ja rukoilemme. g
Tällaiseen Wort-Antwort-ymmärrykseen löytyy pohjaa uskon-puhdistajien ja varhaiskirkon jumalanpalveluskäytännöistä. Lut- g herilta on ehkä eniten lainattu — kysyttäessä mitä jumalanpalve-lus on — hänen Torgaun linnankirkon uudelleen vihkimispuhetta (Luuk 14:11). Siinä Luther sanoi, että jumalanpalveluksessa ei ole kyse mistään muusta kuin «että meidän rakas Herramme puhuttelee meitä pyhällä sanallaan ja me vuorostamme puhumme hänelle rukouksin ja ° kiitosvirsin»20. A
Nyt on sanottava, että tällainen Wort-Antwort-kaava voidaan . ymmärtää myös väärin, samoin jako sakramentaaliseen ja sakrifisi-aaliseen puoleen. Ei nimittäin voida täysin jakaa jumalanpalveluksen osia näiden mukaan. Melkein kaikissa osissa on löydettävissä sekä Jumalan puhuttelua että uskossa vastaamista siihen (virsi, synnin-tunnustus, kyrie, gloria). Koko jumalanpalvelus on ihmisen vastausta «hengessä ja totuudessa», koko jumalanpalveluksessa on pneumaat-tinen ja syvästi inhimillinen alhainen puolensa. On myös muistetta-va, että jumalanpalvelus tähtää arjen jumalanpalvelukseen kirkon ulkopuolelle. «Sana» ja «vastaus» edustaa siis sekä jumalallista että inhimillistä puolta. Sitä on sekä papin, kanttorin että seurakunnan vuoro-osissa. Tuskin on olemassa yhtään liturgian Wort-ainesta tai ihmisen vastausta, jossa olisi mukana vain toista puolta.
Analyysia voisi jatkaa, mutta edellä sanotulla olen vain tahtonut viitata siihen, että aina jää tietty jännitys sen välille, mitä me teem-me jumalanpalveluksessa ja sen välille, mitä Jumala vaikuttaa meissä. Tämä on yksi jumalanpalveluksenparadoksi, josta mystiikasta kasvaa esiin hartaimmat rukoukset, puhuttelevimmat saarnat, loisteliaim-mat fugat, parahtava Kyrie ja ihanin lohdutus.
Ehkä voin vielä palata Sykarin kaivon kertomukseen, vaikka tämä liturginen selitykseni saattaa tuntua kovin vapaalta. Mutta tekisin
20 Martin Luther. Predigt am 17. Sonntag. S. 588.
га tässäkin — ehkä yltiöpäisesti — analogian. Jeesuksen ja samarialai-u sen naisen kohtaamisesta alkoi naisessa muutos. Se kävi läpi monien
H
tj tasojen. Nainen on aktiivinen, hän hakee vettä, hän pyytää vieraalta q parempaa vettä. Hän selvittä silloisen palveluksen traditiota, hän pal-jastaa ja joutuu paljastamaan itsensä ja historiansa pala palalta. Hän o viittaa vanhoihin pyhiin kirjoituksiin, hän alkaa tajuta orastavasti uut-л ta tulkintaa elämästä ja uskosta. Yhtäkkiä hänen edessään käy kirkas ^ leimaus, hän kuulee Jumalan Pojan itseilmoituksen: «Minä olen se, « minä, joka puhun sinun kanssasi». Silloin nainen jättää vesiastiansa ^ ja rientää kertomaan toisille, kutsuu heitä katsomaan, miestä, «joka ч on sanonut minulle kaikki». Hän saa kansan tulemaan ja monet usko-pl, vat Jeesukseen. Kuullaan uusi todistus: «Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja» (Joh 4:42).
Jotain samaa voi nähdä jumalanpalveluksen tapahtumisessa. En vain tiedä, miten sen saisi parhaiten toteutumaan. Muodot ja rii-tit eivät ole olennaisin, vaan eksistentiaalinen kohtaaminen Herran Kristuksen kanssa tässä ja nyt. Jumalanpalvelus on tapahtuma, jossa saa tuoda oman elämänsä ja historiansa Jumala eteen. Siinä joudutaan Pyhän puhutteluun, niin että salat tulevat julki. Siinä saa olla epäval-mis, saa lähteä liikkeelle kuinka arkisesta tahansa. Siinä kutsutaan ihmistä rukoukseen hengessä ja totuudessa. Siinä ylösnoussut Kristus ilmestyy. Hän vakuuttaa olevansa luvattu pelastaja, antaa uutta elä-mää, sitoo meidät jo nyt iankaikkiseen elämään ja lähettää kutsumaan yhteyteensä myös toisia.
Sykarin kaivon nainen oli aktiivinen, vaikka ensin arka ja häm-mästyvä. Hänessä tapahtui suuri muutos Jeesuksen vaikutuksesta. Ja kuitenkin tärkeimmäksi jää Jeesus itse. Me palvelemme Jumalaa ja kuitenkin Hän palvelee yksin meitä alusta loppuun. Kaikki on armoa. Mutta jumalanpalvelus ja liturgia ei ole staattista vastaanottamista vaan jännittävä draama ja dialogi. Ja kuitenkin se voi olla ihanaa rau-haa ja lepoa. Jumala toimii. Kristus ilmaisee itsensä, «minä olen». Me kuuntelemme ja avaudumme, kumarramme ja kunnioitamme, rukoi-lemme ja palvomme. Ja lähdemme arkeen kohtaamaan, palvelemaan ja kutsumaan toisia.
Eri tehtävien siirtäminen ja delegoiminen (papeilta maallikoille tai muille työntekijöille) messussa on aiheuttanut myös keskustelua. Toisaalta on kyselty, meneekö tällainen tehtävien avartaminen ja
EHTOOLLISRUKOUKSEN LOPPUDOKSOLOGIA
Messukaavassa on ehtoollisrukouksen lopussa ylistys eli DOK-SOLOGIA, asetussanojen lukemisen jalkeen, mutta ennen Isa mei-dan-rukousta. Se kuuluu seuraavasti:
«Hanen kauttaan, hanen kanssaan ja hanessa kuuluu (lat «est», siis indikatiivi, eika toivomusmuodossa) sinulle, kaikkivaltias Isa, Pyhan Hengen yhteydessa kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti».
delegoiminen seurakuntalaisille liian pitkalle. Missa kulkee erityi- ^ sen viran ja maallikkouden raja? Enta missa on pappeuden ja muiden ^ virkojen raja? On toivottu (Risto Ahonen ym), etta diakonian viran-haltijat luettaisiin kirkon yhteen virkaan ja etta kaikilla tyóntekijóilla N olisi tehtavansa jumalanpalveluksen toteuttamisessa. Tata on v. 2000 £ asetettu Virkarakennekomitea mietinnóssaan «Palvelijoiksi vihityt» ^ (2002) ehdottanut (johon erain osin Jolkkosen vaitóskirja 2004 otti kriittisen kannan siunattujen ehtoollisaineiden viemista sairaille aja- ^ tellen)21. Sen sijaan toiset ovat pelanneet, etta siten kavennettaisiin perinteista saarnavirkaa. ^
Jumalanpalvelusuudistuksen ja teologian meri on rannaton. Edel-la on kasitelty lahes yksinomaan komitean Jumalanpalvelusten kir-jaan kuuluvia asioita. Mutta se ei ole ainoa kirja. Evankeliumikirja on yhta suuri kokonaisuus. Se sisaltaa pyhapaivien tekstivalinnat ja rukoukset, ja virsisuositukset. °
Perusteluosan lisaksi neljantena niteena julkaistiin laaja «Juma-lanpalvelusten lisa- ja virikeaineisto».
Kasikirjakomitean ehdotuksissa ja koko jumalanpalveluksen uudistamisessa oli paljon hyvaa, valtaosa oli kasittaakseni sellaista. Mahtoiko aineistojen opiskelu ja sisaanajo jaada kuitenkin kesken. Valinnan vapauksia annettiin paljon. Eraissa tapauksissa seurakun-nissa liturgian muutos saattoi revahtaa liian laajalle ja samalla hallit-semattomaksi kirjavuudeksi. Asiat on jatkuvasti ajateltava luterilaisen uskonopin kannalta. Siitahan on kyse, etta itse evankeliumi Pyhan Raamatun mukaisena lóytaa ihmiset. Etta ihmisilla on hatansa, rukouksen ja ylistyksensa tulkiksi jumalanpalveluksessa kanavat ja valineet kaytóssaan.
s
S "a
o £
21 Jolkkonen J. Uskon ja rakkaude...
pq (Katolisen eli roomalaisen kaanonin loppu messussa: Per quem /
u tibi / gloria et honor / Patri et Filio cum Sancto Spiritu, / in sancta
tj Ecclesia tua / et nunc et in saecua saeculorum.
rn
O Pitempi muoto: Per ipsum et cum ipso et in ipso / est tibi / omnis
^ honor et g loria / Deo Patri omnipotenti / in unitate Spiritu Sancti /
° per omnia saecula saeculorum22.)
w Joskus on kysytty, mita tama teksti tarkoittaa ja mista se tulee.
^ Teksti tarkoittaa Jeesusta Kristusta ja trinitaarista ylistysta. Tama s ehtoollisrukouksen osa on hyvin vanha alkukristillinen perinne aina s Hippolytoksen (n. 160/170-235, roomalainen pappi ja kirkkoisa) w jumalanpalvelusjarjestyksesta (The Apostolic Tradition of Hippoly-tus) alkaen. Ainakin lannen kirkko (Rooma) ja siihen liittyneet litur-giat, ehka idankin traditiot, ovat toistaneet sen kaikissa merkittavissa ehtoollisrukouksissa. Niinpa se on nyt myos Suomen evankeliuslute-rilaisen kirkon kasikirjan jumalanpalveluskaavassa ehtoollisrukouk-sen loppudoksologiana.
Mita tama tiivis ylistys tarkoittaa? Se puhuu Jeesuksesta Kristuk-sesta, Jumalan Pojasta, joka on ainoa valittaja Isan Jumalan ja syntis-ten ihmisten valilla. Jeesuksesta j oka on yhta Isan ja Pyhan Hengen kanssa, joka on lunastetun ihmiskunnan paa, kirkon Herra Se saa pohjaa monesta raamatunkohdasta (esim. Joh. 1:3; Room. 11:36; Kol. 1:16; 1 Kor. 8:6), joista kay ilmi, etta kaikki on luotu Sanan (logos, Kristus) kautta, etta Jeesus oli Jumalan ilmoittaja, etta vain Kristuk-sen kautta voimme lahestya pyhaa Jumalaa ja armoistuinta. Ilman Jeesuksen lunastustyota ei ole evankeliumia eika tieta pelastukseen. Niinpa Uusi testamentti keskittaa pelastususkon siihen, mita Kristuk-sessa saadaan, etta Kristus on tie, totuus ja elama. Jumala oli Kristuk-sessa ja sovitti maailman itsensa kanssa (2 Kor. 5:19-20). Ei ole ihme, etta apostoli Paavali usein kuvaa kristittyna olemista ja uskovan tieta juuri sanoilla «olla Kristuksessa» (esim. Room. 8:1).
Toisaalta kyseinen liturgian kohta korostaa trinitaarista uskoa, eli uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan. Muodollisesti tata liturgian dokso-logian tekstimuotoa lahella on kohta Room. 11:36: «Silla hanessa ja hanen kauttansa ja haneen on kaikki; hanelle olkoon kunnia iankaik-kisesti!»
22 Ks: Jungmann J. A. The Mass of the Roman Rite: Its Origins and Development (Missarum Sollemnia). Vol. II. Berlin, 1952. P. 265.
Tama doksologia on juuri ehtoollisrukouksen paatós, koska euka- ^
ristian ymparille kokoontunut kirkko nakee ja kohtaa lasnaolevassa ^
Herran ja hanen lahjoissaan kirkkauden ja kaiken hyvan. Samalla £
toteutuu Malakia 1:11: «Herran nimi on suuri kansojen seassa». Tuon N
kohdan vanha kaannós kuului: «Hamasta auringon koitosta niin las- £
kemiseen asti pitaa minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa, g
ja joka paikassa pitaa minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruo- q
kauhri uhrattaman; silla minun nimeni pitaa suureksi tuleman paka- g
nain seassa, sanoo Herra Zebaoth». ^
«Kultti» — jumalanpalveluksen menot. g «Ordo» — on messun (teologinen) jarjestys, rakenne, liturginen
kaava, kulku23. S
«Riitus» (riitti) — Palvontameno, liturgian muoto, liturgian ohje ja saantó; tietyn osakirkon liturgian traditio tai yksittainen liturgia.
o
LàHTEITÂ JA KIRJALLISUUTTA / REFERENCES g
F
1.Baptism, Eucharist and Ministry // Faith and Order Paper. No 111. . Geneva, 1982 // URL: https://www.oikoumene.org/sites/default/files/ Document/FO1982_111_en.pdf (13.02.2024)
2.Denzinger H. The Sources of Catholic Dogma / Transl. by R. J. Deferrari. Fitzwilliam, 1955.
3.Evankeliumikirja. Kirkolliskokouksen hyvaksyma 3.5.1999. [Gospel Book. Adopted by the council on 3 May 1999].
4.Jumalanpalvelusten kirja. Suomen ev. lut. kirkon kirkkokasikir-ja I. Hyv. kirk kok:ssa 12.1.2000. [The Book of services. Finnish ev. lut. Church Handbook].
5.Kasikirjakomitea. Loppumietinto, Perustelut: Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman kasikirjakomitean mietinnon Perustelut. Kasi-kirjakomitea 1997. Suomen ev. lut. kirkon keskushallinto. 1997. Sarja A. S. 5. [The handbook committee. Final report, rationale: the rationale for the 1988 report of the handbook committee of the Council. Handbook committee 1997].
6.Forsberg J. Rukous tekona, uhrina ja jumalanpalveluksena // Rukous ja jumalanpalveluselama. Helsinki, 1988. [Prayer as act, sacrifice and service // prayer and life of worship].
23 Ks: Karvonen R. Kahdeksannen paivan ilo: Johdatus liturgiseen teologi-aan. Oulun hiippakunnan synodaalikirja. Helsinki, 1998.
и 7.Harrison D. E. W., Sansom M. C. Worship in the Church of Eng-
<j land. London, 1982.
н
tj 8.Jolkkonen J. Uskon ja rakkauden sakramentti. Opin ja kaytannon
q yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologi-assa. Helsinki; Saarijarvi, 2004.
[Jolkkonen J. The Sacrament of faith and love. The connection between о doc-trine and practice in Martin Luther's Communion theology]. л 9.Jungmann J. A. The Mass of the Roman Rite: Its Origins and Deve-
^ lopment (Missarum Sollemnia). Vol. II. Berlin, 1952. t* 10.Karvonen R. Kahdeksannen paivan ilo: Johdatus liturgiseen teo-
ch logiaan. Oulun hiippakunnan synodaalikirja. Helsinki, 1998. [Karvo-ч nen R. The joy of the eighth day: An introduction to liturgical theology. pl, The synod book of the diocese of Oulu].
11.Kotila H. Eukaristinen rukous. Vanhakirkollinen aineisto lan-nen kirkkojen uusissa ehtoollisrukouksissa. Vammala, 1996. [Kotila H. Eucharistic prayer. Old church material in the new Communion prayers of the Western churches].
12.Sariola Y. Saarna jumalanpalveluksessa // Saarnan kasikirja / Toim. J. Jolkkonen, S. Peura, O. Vatanen. Helsinki, 2001. [Sariola Y. Sermon in the worship service].
13.Suokunnas S. Liturgia uskonsisallon ilmaisijana. Liturgian ja dogman suhteesta // Usko ja rakkaus. Luteri-laisen teologian mahdol-lisuudet tanaan. Suomal. Teol. Kirjallisuusseuran vuosikirja. Helsinki, 1989. [Suokunnas S. Liturgy as an expression of religious content. On the relationship between liturgy and dogma].
